Tarja Virmala: Liikkukaa iloa elämäänne

Nielaisin siemenen liikunnanhimoon lapsena Lieksassa. Säännöllinen liikkuminen on tuonut iloa, terveyttä, hyvää unta ja uskollisia ystäviä. Liikunta parantaa elämänlaatua, ja investointi siihen kannattaa aina.


Juoma-Maikki teki minusta sankarin
Meijerin traktori oli jättänyt maitolaiturille vaaran alle säkin Juoma-Maikkia. Vasikat olivat liponeet rehun puutteessa turpaansa monta päivää. Talon miehet olivat savotassa. Päätin lähteä hakemaan säkin, sillä olihan vasikoiden saatava herkkunsa. Ei se nyt haitannut, että olin vasta kuusivuotias.
Hain liiteristä vesikelkan. Se oli iso, harmaa ja käytössä kulunut. Minä en ollut mitään niistä. Laskettelin kelkalla mäen alle ja siellähän se Juoma-Maikki kellotti maitolaiturilla. Työnsin kelkan laiturin viereen ja hups – sain pudotettua säkin kyytiin.
Kelkka oli korkea ja minä matala. Työntöasento ei ollut optimaalinen, mutta eteenpäin mentiin.
Koko matka oli nousua ja alussa tökötti jyrkin Tötölän mäki. Silloin se oli kammottavan suuri, vaikka nyt kaikkien elämän kumpareiden jälkeen näyttää vain pieneltä polkaisulta.
Pusasin Juoma-Maikin edessäni metri metriltä eteenpäin: viisisataa pikkutytön pusausta perätysten Pekanvaaran mäelle. Verho heilahti, mummo kurkkasi ikkunasta ja juoksi pihaan. ”Olet sinä vanttera tyttö!”
Olin suuri sankari koko päivän. Sain ylimääräisen pullapalan muussattavaksi sokerin kanssa kahvikuppiin.
Vantteruudesta tuli vahvuus
Rehusäkistä se vantteruus alkoi. Navetassa sain käteeni talikon ja lehmän sonta lensi kaaressa lantalaan. Kun Lemmikki jäi poikimaan metsään, Pikku-Tarja tepsutteli metsään jauhosangon ja päitsien kanssa. Peräkkäin kiivettiin vaaralle. Ensin minä ja jauhoämpäri ja sitten Lemmikki riimussa ison mahansa kanssa.
Heinäpellolla samanikäiset prinsessat saivat muovisen haravan. Minulle annettiin hanko. Ei mitään sängen harontaa vaan tukku heinää suoraan seipääseen. Ja yritä pitää samaa vauhtia kuin poikaserkkusi!
Salaa omissa ajatuksissani minäkin olisin joskus halunnut olla siro prinsessa. Mutta en kertonut sitä kenellekään. Sitten prinsessa minussa katosi. Vantteruudesta, vahvuudesta, kestävyydestä ja sisusta tuli tavaramerkkini. Aina kun alkoi heikottaa, join Pekanvaaran viinimarjamehua – ja voimani palasivat.
Sisu vie läpi harmaan kiven
Kesät Lieksassa jäivät, mutta voimat, kestävyys ja sisu olivat tulleet osaksi elämääni. Olen hiihtänyt, juossut, pyöräillyt, soutanut, melonut ja kävellyt kymmeniä tuhansia kilometrejä. Ne kilometrit ovat kasvattaneet itsetuntoani ja kuntoani.
Välillä on tympinyt lähteä, mutta milloinkaan ei ole jälkeenpäin kaduttanut. Mahtava olo on kuitannut kaiken vaivannäön.
Kerran Pirkan hiihdon 90 kilometrin matkalla olin uupua jo ennen kahdenkympin etappia. Olin aloittanut liian lujaa. Nieleskelin, koska juuri juotu mehu pyrki ulos. Katselin Maaliin 72 kilometriä -taulua ja mietin, miten kertoisin seuraavana päivänä töissä keskeyttäneeni. En mitenkään.
Kaivelin sisuksistani pielisjärveläiset perkeleet, jatkoin matkaa ja hiihdin kaikkien aikojen parhaan aikani. Maalissa kiitin hartaasti voimani antajia ja lähetin esiäideille pilven taakse terveiset.
Liikunta kamppasi viikatemiehen
Viikatemies kolkutteli kotimme ovia kymmenisen vuotta sitten. Mieheni sai massiivisen infarktin pahamaineiseen lesken suoneen. Lääkäri sanoi aamulla: ”Kaiken järjen mukaan teidän pitäisi olla kuollut, mutta jostain kumman syystä olette hengissä.”
Hän arvioi nuorena harrastetun kilpaliikunnan tehneen sydämestä niin vahvan, että se torppasi leskentekijän haaveet. ”Se ei estänyt teitä sairastumasta, mutta pelasti henkenne.”
Nukun kuin uppotukki
Sain syntymässä evääksi paitsi vantteruuden myös kehnot unenlahjat. Pyörin lakanoissa kuin väkkärä. Mutta liikunnan jälkeen Nukku-Matti lupsauttaa nopeasti luomet kiinni. Rasitus rauhoittaa kehon, uni on syvää ja uusia voimia tuovaa.
Ja se ruoka. Sitähän voi liikkuva ihminen mättää menemään paljon enemmän kuin toimiston konekirjoittaja. Kerran oikein laiheliinina söin tajuttomaksi kaksi viereisen pöydän daamia. He katsoivat epäuskoisina sitä puolentoista lautasen kokoista pitsaa, jonka vetäisin kitusiini kursailematta. Ja pyörtyivät.
Ikuisia liikkuvia ystäviä
Ystävät ovat elämän rikkaus ja joku rooli on vihamiehilläkin. Olen meinannut moneen kertaan saada porkan piikin ladulla pakaraani, kun olen erehtynyt ohittamaan väärän ihmisen – miehen yleensä.
Mutta paljon enemmän on niitä, jotka ovat jääneet kulkemaan samaa matkaa rinnalle. Ovat olleet siinä jo vuosikymmeniä ja tuskin koskaan katoavat.
Liikkukaa ihmiset. Lieksassahan siihen on upeat mahdollisuudet. Elätte terveempinä pidempään.

Kirjoittaja on Pielisen Savotan hallituksen jäsen

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://lieksanlehti.fi/